Aki Riihilahti - The Official Homepage In English Suomeksi På norsk
News Questions Facts History Pictures Special

News

Back to News

10.3.2006
Iltalehti: Kenelle pelaat?

KENELLE PELAAT, MITÄ VIET KENTÄLLE MUKANASI?

Osa jalkapalloihmisistä tuntui olevan hiljaa tyytyväisiä, kun Suomi ei voittanutkaan jääkiekon olympiakultaa. Sairasta. Epäisänmaallista. Mutta myös vähän inhimillistä. Jääkiekossa juhlitaan kentällä ja toreilla. Jalkapallossa on ollut hiljaisempaa. Suomalaisten absurdi taipumus puhua näistä kahdesta samassa lauseessa näyttää jalkapallopuolelle pahalta, jo vuosia kansan lemmikkilajin varjossa on kuultu ikäviä syytöksiä.

Koska alatte pelata ja pärjätä kuin Leijonat? Ottakaa oppia jääkiekosta! Olympialaisten huumassa harvassa härmäläiskadunkulmassa välttyi kommenteilta. Osasin hymyillä. En ole koskaan ymmärtänyt, miten näitä lajeja voi verrata toisiinsa. Tai yleensä edes pitäisi. Sama kuin kysyisi kumpi on parempi, Voitto Liukkonen vai Markku Uusipaavalniemi? Kaikkea ei voi panna samalle viivalle. Lähtökohdat ovat liian erilaiset. Ja mittakaava. Olen aina iloinen ja ylpeä jääkiekkomaajoukkueen saavutuksista. Mutta sillä ei ole tekemistä oman työni kanssa.

Siltikin tällä hetkellä olisi turha alkaa kirjoittaa futismaajoukkueen Kyproksen turnauksesta tai uudesta päävalmentajasta: meillä nähdään nyt vain yksi maajoukkue – jääkiekon. Toki ansaitusti. Ja hyvä niin: urheilumenestys on tärkeää kansan identiteetille. Joten puhutaan sitten lätkästä. Jopa verrataan. Vaikka vain oman lajini ylipatrioottien kiusaksi.

Pelilliseen puoleen on vain yhteen suuntaan sirklaavan turha sohia, mutta jääkiekossa olen ainakin aina ihaillut pelaajien lojaalisuutta joukkuetovereita ja lajia kohtaan. Kuinka pieninkin on aina valmis puolustamaan omiaan ja pelin kirjoittamattomia sääntöjä. Kuinka joukkuetoverin puolesta ollaan valmiita uhrautumaan. Leijonien joukkuehenki ja yhtenäisyys välittyi jopa kuvaruudun kautta. Nämä ovat arvoja ja standardeja, joita en ammattilaisurallani jalkapallossa ole juurikaan tavannut – muualla kuin Suomessa.

Turha sitä on kaunistella. Valitettavasti jalkapallomaailma on menossa itsekkäämpään, epärehellisempään ja kunniattomampaan suuntaan. Oman edun tavoittelu ja individualismi ovat taklaamassa joukkueurheilun teesit. Englannissa sanotaankin jo: “There are no friends in this game”. Näin terävä kaksiteräinen miekka ei sentään ole, etteikö tiukan paikan tullen voisi luottaa omiin riveihinsä ollenkaan. Kyse on enemmänkin ammatillisesta toveruudesta. Jos minulla olisi huomenna häät, kutsuisin yli sadasta Englannin vuosieni joukkuetoverista paikalle tasan kaksi. Suomen maajoukkueesta lähes puolet. Siellä tunnen todella pelaavani myös ystävyydestä.

Arvokkaista jääkiekko-opeistani sain parhaan vuosia sitten entiseltä pelaajalta kysymyksenä: ”Kenelle pelaat, mitä viet kentälle mukanasi?”

Ilman miettimistä kehitin pelaavani joukkueelleni ja itselleni, vien kentälle omat ja seurani värit. Aina pelaa myös seuran ja omasta tulevaisuudesta. Ehkä vähän myös suurelle yleisölle.

Vastaus ei tyydyttänyt. Hän sanoi oppineensa jääkiekolta, että aina pitää viedä kentälle kaikki mitä pitää arvokkaana. Se osui ja upposi. Ymmärsin ja opin. Itseisarvo ei ole juhlia torilla - vaan kentällä. Nykyään jokainen kerta, kun juoksen kymmenientuhansien katsojien tai vain parin koirankusettajan eteen, en mene sinne yksin. Kuvittelen kuinka vanhempieni vuosien kannustus on mukanani. Kuinka paljon se heille merkitsee. Askel on paljon keväisempi, kun tietää ottavansa niitä myös veljelleen. Ja kaikille ja kaikelle mitä pitää rakkaana. Pelaan ylpeydestä kantaa nimeäni pelipaitani selässä ja joukkueen logoa rinnassa. Edustan kentällä arvojani ja standardejani. Pelaan kaikille urani pelitovereille, vuosien työlle ja kaikille niille pienille kokemuksille, ihmisille ja detaljeille, jotka ovat osa minua jalkapallon ansiosta. Tämä tunne antaa niille, peleille ja minulle aivan uuden merkityksen.

Näiden kaikkien merkityssuhteiden summa on suurimmillaan aina pelatessani Suomen jalkapallomaajoukkueessa. Sen tunnistin myös Leijonista. Että pelattiin arvokkaista asioista. Sen aistii niin Koivun kuin Forsselin katseesta. Nummisen ja Hyypiän asenteesta. Ruudun ja Tihisen uhrautumisesta. Se on suomalaisuutta ja joukkueurheilua parhaimmillaan. Ehkä sittenkin näillä lajeilla on jotain yhteistä - se mitä Suomipaita pelaajille merkitsee.


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Go to the Top of the Page