Aki Riihilahti - Offisiell Hjemmeside In English Suomeksi På norsk
Nyheter Spørsmål Fakta Historie Bilder Spesial

Nyheter

Tilbake til nyheter

13.10.2005
Iltalehti: Murheellisten laulujen maammelaulu

Syyttömänä syntyi. Sattui häntä. Jalkapallomaa olikin pohjoisessa, kylmässä. Jossa jo esi-isiltä, realiteetit puuttuivat tottakai, pallounelmat hakattiin, jos niitä edes olla sai. Karsintalohkossa ei nytkään vältytty perinteisen Suomen kohtalolta: lopussa taas veisattiin Murheellisten laulujen maata. Ei nyt mittaa järki itsesäälin määrää, kiroan lumihankeen loukkaantumiset, Barosin ja yliaikamaalin, se viimeinen erhe?
Itkuraivareista kaikki myös alkoi. Pieni pyöreäpäinen poika Pirkkolasta lennätti tosin silloin ärräpäitä muista kauheuksista: vannoin kostoa Italian tuurivoitolle Brasiliasta 1982 MM-kisoissa. Ei ollut kirvestä, joten aloitin pelaamisen korjatakseni tämän vääryyden. Tulos on yhä voimassa. Niin on unelmakin, vaikka myrkylliset mielipiteet ovat väittäneet juuri oman pelaamiseni olevan se suurin vääryys jalkapalloa kohtaan. Useasti on lumihanki kutsunut. Silti MM-kisaunelman kutsu on aina ollut voimakkain. Entä nyt? Normaalia laulua?
Äiti ei ymmärrä, miksei saa nauhoittaa edes 1986 kisojen Uruguay – Skotlanti ottelun päälle. Onhan sen ainoa mainittava suoritus Pentti Salmen selostus. Nauhat säilyvät. Kun jotain haluaa, ei aina enää näe puita metsältä. Kaikkiin intohimoisiin unelmiin liittyy näitä typeriä yksityiskohtia. Jos niistä luopuu, kieltää itsensä. Itsensäkieltämistä ei sen sijaan ole pelata pihapeliä kuin Maradona MM-finaalia. Se voi olla jopa tärkeämpää kuin saavuttaako koskaan mitään. Ihminen ilman unelmiahan on kuin lintu ilman siipiä. Jalkapalloilija ilman MM-haaveita on kai sitten lentokyvyttömäksi lihonut västäräkki odottamassa keskitalvella säälimurusia Kauppatorin kulmalla.
Unelmat herättävät aina vastalauseita. Ei kannata, petyt vain. Idiootti. Naurettava pelle. Minulle aina teroitetaan kuinka hullu olen unelmissani. Aluejoukkue, Valioliiga, selleritön maailma, MM-kisat… Kuinka jossain vaiheessa todellisuus iskee pahasti. Kuinka huono olen. Lannistajien alttarilla en ole silti uhrannut, vaan ollut ylpeä unelmistani. Myönnän kai siis ainakin määrätietoisen sokeuteni. Nyt kun minulle taas tarjotaan pettymystä kultalautasella, ehkä minun pitäisi siitä syödä. Kai tämän kuuluikin olla pääateriani, kulinaarisemmat nautinnot menköön parempiin suihin. Kyvythän loppuivat jo Piirinsarjaan. Vihdoinkin siitäs sait! Tai taas. Ehkä sainkin. Pirkkolan mestaruuden sijasta sain pelata Olympiastadionilla. Ja muissa noidankattiloissa legendaarisia vastustajia vastaan. Pääsin jopa kosketusetäisyydelle arvokisoja. Voisin jossitella Unkarin kulmapotkusta, Dick Jolin tuomaroinnista, loukkaantumisista. Jossittelun ylipappeudessani en myöntäisi kuitenkaan kuin pakanuutta unelmaani kohtaan.
Analysoisitko kuluneet karsinnat? Mitä kävi? Missä mentiin vikaan? Kukamitämeteliäpitimitähä? Entä tästä eteenpäin? Ymmärrän tarpeen, mutta minulle nämä ovat enemmänkin sanahelinää ja kuriositeetteja. Tärkeämpänä näen unelman kohtalon. Kun huomaa kasvaneensa isoksi pyöreäpäiseksi pojaksi, sitä alkaa väkisinkin miettimään riittääkö pohkeessa vielä maileja neljäksi vuodeksi. En usko, että näillä leveyspiireillä ja kertakäyttökintuilla monet jalkapalloilulliset muuttujat sitä puoltavat. Siksi taas kerran se olisi mahdollisesti saatavilla vain unelmoimalla siitä. Olen aina sotinut sitä vastaan, etteikö kaikkea voisi saada. Olen toki joutunut maailmandominaation aikataulutuksessa hellittämään. Silti en halua vielä tyytyä. Mieluummin vedän sokeana pilvilinnoissani. Niistä toki karkaa välillä jotain tärkeää, mutta ne ovat silti edelleen pilvilinnoja, joissa pienikin hetki on parempi kuin, että tyytyisi vain korsottamaan koko elämänsä.
Onko molli nyt ainoa tyylilaji? Kun pihapeleistä asti kirkasta näkyä yritetään kyseenalaistaa melankolisella sävelellä. Mahdoton maailmankatsomus, vikaa pelisilmässä? Tai miehessä? Varmaan molemmissa itkuraivareista päätellen. Kunnes taas pallo osuu hyvin jalkaan, ja se tunne kirkastaa. Unelma onkin lopulta tunne, eikä mikään saavutus. Sen tunteen olen saanut jo monta kertaa elää täysillä, sekä itsenäni että maradonina. Mitä muuta pieni pyöreäpäinen poika Pirkkolasta olisi koskaan voinut toivoakaan. Tämä ei ole tarina Einarin epätoivosta. On ääni vielä käheä, mutta duurivoittoinen.

Aki


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Gå til toppen av siden