Nyheter

Tilbake til nyheter

21.1.2008
Obama Suomen valmentajaksi?

Ei ainakaan nainen. Tai musta. Suomen jalkapallomaajoukkueen valmentajaksi ei nyt valita yhtä ainutkertaista vaihtoehtoa kuin USA:n presidentiksi. Molemmat valinnat tulevat vaikuttamaan elämääni. Ihmisenä tai jalkapalloilijana. Toistaiseksi ilmassa on vain kysymysmerkkejä.
Ei aavistustakaan. Olen nostellut hartioita päivittäisiin uteluihin valmentajasta. Olen pelannut yli vuosikymmenen maajoukkueessa, mutta liiton taholta minulta ei ole koskaan kysytty mielipidettä mistään. Ei minulla tosin ole ollut haluakaan tai tarvetta ottaa kantaa muuhun kuin pelilliseen puoleen. Jos pelaajana haluaa vaikuttaa valmentajavalintaan, pitäisi olla näkemystä, kokemusta ja objektiivisuutta laajemmin kuin oman pelaamisensa osalta. Mielikuva jostakin on eri asia kuin mielipide, joka ainakin minulle muodostuu vasta uuden luotsin alkaessa johtaa joukkuetta. Vain jos on olemassa valmentaja, jonka alaisuudessa Sami Hyypiä jatkaisi maajoukkueuraansa, pitäisi tämä huomioida. Hyypiän lisäksi tämän hetken joukkueessa on vain kaksi pelaajaa, Jussi Jääskeläinen ja Teemu Tainio, jotka ovat osoittaneet panoksensa tärkeyden tuloksiin, mutta heidän jatkoonsa valmentajavalinta tuskin vaikuttaa.
Jose Mourinho tai Guus Hiddink päävalmentajaksi takaisi konsensuksen! Suomen valmentajakysymys tulee kuitenkin aina alkamaan rajauksella, ketä on mahdollista saada. Vapaita, halukkaita ja taloudellisesti mahdollisia vaihtoehtoja toki löytyy nykyään useita niitäkin. Kun vuosikymmen sitten vielä mietimme ottaako Kupsin vai TPS:n valmentajan, nyt on päästy tilanteeseen, jossa ehdolla on myös maailmalta tunnettuja nimiä. Mutta vasta konkreettisten vaihtoehtojen selvitessä voidaan alkaa puhua asiakysymyksistä. Spekulointi umpimähkään heitetyillä nimillä on kuin ehdottaisi Scottie Pippeniä.
Viime karsinnat olivat menestys. Toisaalta karsintalohko oli myös heikoin pitkään aikaan ja aikaisemmin varmasti voitetut joukkueet osoittautuivat nyt korsoiksi. Hodgson myi, että Suomi voi menestyä vain joukkueena ja kurinalaisesti puolustamalla. Epärealistisen kriittinen Suomikin lopulta osti, että yksilötasolla eväät tuskin riittävät koskaan haastamaan joukkueita avoimeen peliin menestyksekkäästi pitkässä karsintalohkossa. Kannattajalaulut soivat nyt, että Hodgsonin säveltä pitää jatkaa. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Vaikka tuleva valmentaja olisikin saman pelisysteemin kannattaja, kenties jopa Royn suosittelema henkilö, valmentaa jokainen omalla tyylillään ja persoonallaan, ja ennen kaikkea riippuen käytettävissä olevista pelaajista. Kukaan ei varmasti ala pelaamaan samban tahdissa härmäläisillä, mutta taktiikka ja suuntaviivat on löydettävä käytettävissä oleviin vaihtoehtoihin eikä menneisyyteen turvaten.
Sama pätee passiin. Monet ovat muodostaneet omien televisioruutujensa ja epämääräisten lehtijuttujen takana käsityksen, että kansalaisuuskysymys on pelaajille tärkeä. On epäilty löytyykö kotimaiselta valmentajalta auktoriteettiä saada maailman huipulla pelaavien kunnioitusta ja riittääkö näkemys kansainvälisillä kentillä. Minulla on ollut kunnia pelata maajoukkueessa suomalaisen, skandinaavin ja britin alaisuudessa, kaikkien persoonissa ja tyyleissä on ollut omat sopivuutensa. Hodgson osoitti pelikurin merkityksen. Se on kuitenkin persoona eikä passikysymys. Yhtä lailla suomalainen Paul Lindholm on ansainnut osaamisellaan ja persoonallaan vahvan aseman ylivoimaisesti vuosikymmenen menestyneimmässä ruotsalaisseurajoukkueessa, mikä on perkele –aksentilla varustetulle kirottavan ylivaikeaa. Nimellä on kuitenkin merkitystä, kun soitetaan Benitezille, Espanjan liitolle tai UEFA:an. Richard Möller-Nielsenin ja Hodgsonin vahvuuksia olivatkin vahvat kansainväliset suhteet pelaajiin, seuroihin ja muihin liittoihin.
Entä hurrimainen kompromissi? Länsinaapurimme on menestynyt vuodesta toiseen erinomaisesti rajalliseen materiaaliinsa nähden. Ruotsalainen olisi sopivan kansainvälinen mutta tarpeeksi skandinaavi ymmärtääksen rosoisen urheilukulttuurin epäkohdat, plus sillon jatkossakin kaikki perustuisi Hodgsonin tavoin joukkuepelaamiseen. Länsinaapurista voisi ja pitäisi ottaa jalkapallossa oppia. Toisaalta, jos vain Zlatan olisi suomalainen, pelaisimme tulevissa arvokisoissa. Dominoivaa hyökkääjää ja parempaa karsintakoria lukuun ottamatta länsinaapurin maajoukkue ei ole Suomea parempi. Tai valmentajat. Kansankodissa valmennus on pehmeiden arvojen, demokratian ja suvaitsevamman maahanmuuttopolitiikan yhtälö, jossa vuodesta toiseen on valittu lähes tulkoon aina samat pelaajat. Suomi tarvitsee mielestäni jotain järeämpää.
Karsinnat alkavat syksyllä. Kevät olisi aikaa harjoitella ja tutustua. Asiassa ei saa kuitenkaan hätiköidä, vaikka tarvitsemmekin valmentajan aiemmin kuin USA uuden presidentin. Jatkettiinpa sitten rebublikaanisesti vanhan Hodgsonin -mallin mukaan tai haetaan jalkapallon Obamista ja Hillaryista uusia tuulia, ei asiaa pidä ylimitoittaa. Maailman vaikutusvaltaisimman viran valinta on keskittynyt ”nainen - vähemmistöryhmän edustaja” -vastakkainasetteluun, vaikka lopulta molemmat ovat demokraatteja ja politiikaltaan suhteellisen samanlaisia ja päteviä. Suomen maajoukkueeseenkin on ehdolla vain hyviä valmentajia. Kyse on lähinnä keulakuvan ja persoonan sopivuudesta olemassa oleviin edellytyksiin. Oikeat vastaukset tulevat vasta myöhemmin tuloksina. Odotan niitä enemmän kuin valmentajavalintaa.

Aki