Nyheter

Tilbake til nyheter

18.10.2006
Oon kolmekymppinen... ja märskyläinen

Elämä on. Mutta mikä tekee elämän? Varmasti ainakin olosuhteet ja miten niitä käyttää. Täytin juuri 30 vuotta, ja se ei ainoastaan anna oikeutta laulaa yhtä huonoa suomalaisiskelmää tunteella, mutta panee myös pysähtymään. Välitilinpäätös on vihreällä: pelaan nyt ammatikseni ja Suomen maajoukkueessa jalkapalloa kymmenettä vuotta ja kirjoitan vakiokolumnia sekä kansainväliseen että kotimaiseen valtalehteen. Kahdesta intohimostani on tullut ammattini. Parhaana saavutuksenani pidän kuitenkin ystäväpiiriäni. Kaiken tämän voin jäljittää taaksepäin alkaneeksi yhdestä elämäni kulminaatiopisteestä - Mäkelänrinteen Urheilulukiosta.

Olen aina miettinyt, että elämässä pitää tehdä niitä asioita, mitä rakastaa eniten. Itsepäisenä pojankloppina jalkapallofiksaationi takia minulle ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin Mäkelänrinteen Urheilulukio, johon taisin tosin päästä keskiarvon enkä urheilusuoritusteni perusteella. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran istahdin entisen parkkipaikan – nykyisen uimahallikompleksin - puoleisesta sisääntulosta oikealla oleville sohville ja siihen limuautomaatin taakse oli muodostunut jalkapalloilijoiden ja jääkiekkoilijoiden pyhättö, jossa isoveljeni esitteli minut vanhempien vuosikurssien oppilaille. Tiesin urheilusta paljon, Märskystä veljeni puheista vähän, mutta tunsin kaikki oman ja muiden lajien huippunimet ympärilläni. Se oli uskomaton tunne. Koulussa olin aina ollut hyvä, mutta nyt aloin viihtyä siellä hengailussakin. En tiedä oliko kyse omasta henkisestä murroksestani vai samanhenkisestä ilmapiiristä, mutta ensimmäistä kertaa tunsin olevani kuin kotonani. Kun ala- ja yläasteen luokkatovereista nykyisin olen yhteydessä enää vain yhteen, lukiokavereistani lähes sataan. Niin ja se yksi peruskoulukaverini tuli myös Märskyyn.

Kolmessa vuodessa hyvässä valmennuksessa ja ilmapiirissä kehityin keskivertoaluesarjapelaajasta 18- vuotiaitten maajoukkueen kapteeniksi. Opin oman lajini ja muiden lajien oppilailta urheilusta ja asennoitumisesta. Näin esteiden sijaan paljon mahdollisuuksia. Ennen kaikkea minulla oli hauskaa. Todella hauskaa. Lentopallotunteja. Märskyntärskyjä. Kauniita naisia. Terveitä urheilutapoja. Hyviä kursseja. Ja myös pakollisia kursseja. Inspiroivia opettajia. Taktikointia kurssivalintojen kanssa, että välttäisi kuivat lehtorit. Niiltäkään ei voinut välttyä, kuten ei ennakkoluuloilta meihin merkattuihin opiskelijoihin jalkapalloilijoiden ja jääkiekkoilijoiden säädyssä. Kokeet eivät kuitenkaan ole olleet minulle ongelma, ja suoriuduin koulutaipaleestani ilman 9 huonompaa arvosanaa mistään kurssista, joskin voin nyt myöntää sabotoineeni kemian ykköskurssin hiukkaskokeen ja pyydän vanhojen tanssiparini Lauran varpailta edelleen anteeksiantoa heikosta rytmitajustani.

En tiedä oliko Märsky jäänyt kiinni minuun vai minä Märskyyn, sillä vähän kirjoitusten jälkeen tein harvinaisen comebackin, mutta tällä kertaa vastustajien puolelle eli opettajienhuoneeseen. Minulla oli muutama kuukausi luppoaikaa ennen armeijaan käskytystä ja eläkkeelle jäädessään legendaarinen liikunnanopettaja Nipa Wilen pyysi minua tuuraamaan kunnes vakituinen löytyisi. Yritä siinä sitten saada entiset luokkatoverisi juoksemaan cooperia tai nipottaa poissaoloista omille pelitovereillesi. Olen varmasti Mäskyhistorian ainoa opettaja, joka hengasi ala-aulassa koko pedagokisen uransa käymättä edes opettajienhuoneessa.

Minulla on aina ollut kaksi intohimoa - jalkapallo ja kirjoittaminen – joita olen tehnyt omalla tyylilläni täysillä. Usein ihminen on parhaimillaan tehdessään jotain mistä pitää ja yhtäkkiä vain huomasin, että teen molempia kutsumuksiani ammatikseni. Status muuttui, opit eivät. Suuren osan mitään osaan jalkapallosta, opin aamuharjoituksissa Tuomo Saarniolta. Aina kun kirjoitan, käytän Sylvi Honkkilan ja Risto Pyörälän kielioppeja. Myös suurin osa parhaista ystävistäni on edelleen Märskyläisiä. Ystävyyden lisäksi teen businessta ja muita projekteja monen kanssa. Olen jopa kolmen koulutoverini lapsen kummisetä.

Se siitä torvisoittokunnasta. En halua nyt Märskyjulkaisussa siirappisesti pitää elämääni koulumme syynä tai ansiona: itse olen tarinani kirjoittanut. Mutta elämäni olosuhteista lukioajallani on ollut suuri merkitys. Siitä olen kiitollinen. Oon kolmikymppinen... ja elämä on ja jatkuu.

Aki