Historia

Historia ei tee oikeutta itselleen tai minulle, jos sitä ei tarkastele oikeassa valossa. Oman historiani valot ovat jalkapallohistoria, elämänhistoria ja kuudenkymmenen watin halogeenilamppu. En usko sattumiin vaan että kaikella on oma tarkoituksensa, joten ihmistä (kategoria johon juuri ja juuri lukeudun) pitää tarkastella kokonaisuutena. Tämä ei siis ole yksittäisten jalkapallosaavutusten kirjo, vaan keskeneräinen tarina pienestä pyöreäpäisestä pojasta matkalla kohti maailman dominaatiota. Eräs hieno mies, paljon hienompi kuin minä, on kerran kirjoittanut:" Historian kirjoittaminen ei ole valokuva tai peilikuva elämästä, vaan muistikuva, tulkinta". Näin minä muistan, tulkitkaa te.

Synnyin 9.9.1976 toisena lapsena Helsingin ghettossa asuvaan härmäläisperheeseen. Yllättäen syntymääni ei kuitenkaan juhlittu ympäri maailmaa, koska samana päivänä tunnetuin kiinalaisjohtaja Mao Tse Dong siirtyi samuraiden maille ja se kosketti miljardia ihmistä enemmän kuin ensimmäiset hengenvetoni. Pääsin kuitenkin tästä yli ja minulla oli upea lapsuus Pohjois-Helsingin Pirkkolassa. Äitini oli opettaja, isä tietohallintopäälikkö suuressa Suomalaisessa instituutiossa ja isoveli syntyi Turussa (mikä tosin siihen aikaan ei vielä ollut synti)!

Kaikki muuttui syksyllä 1982. Se ei ollut mikään kaunis ilta, mutta se oli ilta kumminki. Peruskoulun kynnyksellä opinahjoon valmistautuessa, yksi ilta, yksittäinen tapahtuma muutti kohtaloni loppu elämäkseni. Katsoimme veljeni Rikun kanssa kuinka Italia pudotti Brasilian skandaalimaisesti Espanjan MM-kisoissa. Niin ei saanut käydä kannustamallemme joukkueelle, jolla oli värikkäät paidat ja hauskat nimet. Luonteeltani en pidä häviämisestä ja sen urheilullisen vääryyden päätinkin kostaa. Ja kuusivuotiaan päätös oli vakaa. Marssin kentälle pelaamaan vakaumuksenani, ettei jalkapallossa enää koskaan olisi epäoikeudenmukaisia tuloksia.

Läheltä ei löytynyt joukkuetta, vaikka yritimme sellaisen perustaakin. Vähän kauempaa Kannelmäestä löytyi hiekkakenttä, jossa faija kysyi HJK:n juniorijoukkueelta pääsisivätkö pojat vähän mukaan. En kuitenkaan ole koskaan pystynyt olemaan missään vain vähän mukana, joten poispääsyä ei enää ollut: kalkkiviivojen sisällä tunsin olevani kotona. Ei enää television katselua, piilosta tai purkkista, kaikki kulmakunnan kakarat pakotin aina pelaamaan jalkapalloa iltaisin. Kun puistossa oli lunta liikaa, pihakadulle saatiin lumiukoista maalit, jotka autot tosin ajoivat vähän väliä lyttyyn. Oman pihan kauniista puutarhasta tallattiin vähä vähältä enemmän tilaa jalkapallokentäksi. Raparperipensaiden ja tulppaanien taru sinetöitiin muutamalla huonolla syötöllä, kuka kasvattaa vihanneksia keskustassa muutenkaan!

Nuoruusvuodet Klubissa olivat menestyksekkäitä. Sen piti olla vain harrastus, mutta siitä muodostui myön elämäntapa, tunne. Pystejä jäi matkanvarrelta käteen. Ja tappion jälkeen itkettiin ja heiteltiin kamoja. Harrastin myös käsipalloa, koripalloa, pöytätennistä, yleisurheilua ja jotainsaakelinklarinetinsoittoa. Jalkapallo oli kuitenkin ehdoton kuningaslaji. Molemmat vanhemmat toimivat aktiivisesti mukana: milloin valmentajana, fysioterapeuttina, joukkueenjohtajana, kuskina, kokkina tai muuten vaan henkisenä tukena. Sain montaa hyvää kasvatusta kerralla, yksi niistä oli urheilullinen.

Sen minkä hävisin lahjoissa, korjasin tahdolla ja työllä, siinä onkin kaikki mitä olen koskaan omistanut. Haluan aina tulla hyväksi kaikessa, minkä aloitan, joten suoriuduin peruskoulusta 9,9 keskiarvolla samalla kun voitin piiri- ja aluejoukkuetasolla kaiken mahdollisen ja pääsin Suomen ylivoimaisesti menestyksekkäimmmän ja isoimman seuran, HJK:n edustusrinkiin. Nuoruusvuosieni tärkein ja paras aika oli Mäkelanrinteen urheilulukio, joka mahdollisti koulun ja harjoittelun erinomaisesti korkealla tasolla. Valmentaja Tuomo Saarnio opetti minut pelaamaan ja harjoittelemaan, muut opettajat pitivät huolen oppivelvollisuudesta. Kolme nuorten Suomen mestaruutta, ensimmäiset nuorten maaottelut ja ammattilaisleirit. Ohessa kirjoitin laudaturin -paperit 9,6:n keskiarvolla. Tärkein voimavara kuitenkin osoittautui vasta paljon myöhemmin: suurin osa parhaista ystävistäni ja elämänkatsomuksestani on tuolta ajalta.

1995 HJK:n valmentajaksi tuli Bo Johansson (ex -Tanskan maajoukkuevalmentaja), joka antoi tilaisuuden mestaruussarjapeleissä ja eurocupeissa. Nämä olivat ensimmäiset kokemukseni kunnon stadioneista ja yleisöistä. Kokemusta kertyi, vaan ei läpimurtoa, lähinnä reservipelejä ja lisää harjoitusta. Joulupukin ja ikiroutaisen pitkän talven luvatussa maassa jalkapallolla ei kuitenkaan ansainnut, jos saamaani 5000 markkaa vuodessa kulukorvauksina ei lasketa, joten kyse oli pelkästä intohimosta lajiin. Pitkien harjoituspäivien välissä toimin siis sijaisopettajana ala-asteella tai lukiossa rahoittaakseni harrastukseni.

Vuosi 1996 oli synkkä, lähes kohtalokas. Polven eturistisideleikkaus ja varusmiespalvelus eivät olleet hyvä yhdistelmä keskinkertaiselle jalkapalloilijalle. Epämielyttävien kysymysmerkkien ja kuiskausten ympäröimänä otin Oikeustieteellisen kirjat käsiini. Elämässä, varsinkin jalkapallossa saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun sitä vähiten odottaa. Kausi oli jo lähes ohi, ura tuntui sitä ainakin olevan, kun seurani tulevaisuus oli uhattuna ja loukkaantumissuman takia minulle tarjottiin mahdollisuutta astua suoraan estradille. Inhoan jossittelua ja katumusta, joten oikiskirjat jäivät siltä seisomalta ja päätin vielä kokeilla täysillä jotain mitä olin aina halunnut. Pelasin parasta futistani ja onnistuneet liigakarsinnat kruunasi yläpesään ammuttu rankkari voitokkaassa cupin loppuottelussa. Olen aina saarnannut, että elämässä pitää tehdä niitä asioita mitä rakastaa eniten, koska niissä myös yleensä on paras mahdollisuus menestyä. Jalkapallon pelaaminen teki minut onnelliseksi, joten sillä hetkellä tunsin, että olin itselleni sen velkaa, että kokeilisin kuinka pitkälle voin päästä.

1997 HJK:n valmentajaksi tuli Antti Muurinen; minä loukkaannuin lasketteluonnettomuudessa. Raskaan kuntoutuksen jälkeen comeback -peli oli Kypros -cupin finaali norjalaista Vålerengaa vastaan, mikä myöhemmin ironisesti osoittautui kohtalokseni. Tulos 2-0 voitto, oma saldo 1+1 ja kuin varkain pelasin itseni aloituskokoonpanoon. Muurisen kausi oli menestyksekäs sekä seuralle että itselleni. Ensin Suomen mestaruus, liigacupin voitto ja nousu 21 -vuotiaiden maajoukkueen kippariksi. Muutin kotoa pois omaan asuntoon, olin edelleen töissä ala-asteella, opiskelin ja ennen kaikkea harjoittelin kovaa ja nautin elämästä. Leirit Bayern Leverkusenin ja Nottingham Forrestin kanssa kielivät hyvästä kehityksestä, jonka kruunasi kutsu maajoukkueeseen. Ensimmäisestä hetkestä tähän päivään saakka jokainen kerta, kun olen saanut kunnian olla mukana edustamassa maatani, on tunne, jota ei voi sanoin kuvata. Kunnian lisäksi HJK oli myös sydämen asia. 17 vuoden klubilaisuuden jälkeen osuimme legendaarisesti jättipottiin – pelasimme sensaatiomaisen yllättäen itsemme ensimmäisenä Suomalaisseurana Mestarien liigaan. Se oli täyttymys, elin puoli vuotta villeintä mahdollista unelmaa. Legendaarinen tunnushymni tuo muistoineen vieläkin kylmät väreet selkäpiihin. Ennen kaikkea pelasimme maailman kermaa vastaan ennakkoluulottoman hyvin. Myöhemmin kirjoitin tapahtumista kirjan HJK Mestarienliigassa, josta olen myös ylpeä. Hyvin menneiden maaottelujen ja Mestarienliigan ansiosta arvoni pelaaja oli noussut niin, että kyselyjä tuli ympäri Eurooppaa niin paljon, että jouduin palkkaamaan agentin. Jalkapallo oli yhä minulle harrastus, mutta ymmärsin, että kaikki oli muuttuva, kun seitsemäntoista vuotisen taipaleen jälkeen pelasin HJK:ssa toistaiseksi viimeisen pelini Kaiserslauternia vastaan Betzenbergissä Mestarienliigaa.

Valitsin Norjan, Oslon ja Vålerengan. En tiedä miksi, se vain tuntui hyvältä. Samoin tutun ja turvallisen elämän vaihtaminen uuteen maahan, kieleen, peliin ja elämään tuntui haasteelta, jonka aika oli tullut. Vålerenga on perinteikäs joukkue, jonka historiaa ovat aina värittäneet intohimoiset fanit ja ailahtelevat tulokset. Opin heti muutaman kuukauden jälkeen, että seurassa ei ole normipäivää, kun kohuttu valmentaja Egil Drillo Olsen myytiin Valioliigaan. Tämä oli vain alkuhymni hyvin sekavalle laululle muuten upeassa seurassa, joka edellytyksiltään pitäisi olla pohjolan mahtiseuroja. Harjoitusmäärät, -metodit ja odotukset olivat korkealla, mutta olin nälkäinen oppimaan ja omaksumaan – olinhan ensi kerran virallisesti ammattilainen, jolla oli mahdollisuus paneutua lajiin täysin. Silti aloitin opiskelut Oslon yliopistossa ja atk -kurssin opintotyönä piti tehdä kotisivut, jotka jäivät vahingossa kirjoitusharrastukseni takia elämään – sitä samaa schaissea luet nyt paraikaa.

Vuonojen maan kokemukseni olivat värikkäitä kuin norjalaiset villapaidat; tulokset löyhkäsivät kuin vanhentunut turska. Ensimmäisenä kautena sain seurassamme kaikki mahdolliset vuoden pelaaja -palkinnot, mutta ne eivät korvanneet huonoja tuloksia. Seuraavan kauden aloitin lievällä loukkaantumisella ja jouduin vaihtamaan pelipaikkaa ja –roolia, kun omimmalle paikalleni puolustavana keskikenttänä saapui kansallissankari. Katastrofikausi itselle ja seuralle päättyi kohtalokkaaseen liigakarsintaan. Oli itsetutkiskelun aika. Kaksi kautta Norjassa oli tuonut paljon kokemusta ja tajua todellisesta ammattijalkapalloilusta. Olin kehittynyt enemmän pelaajana kuin tulokset antoivat osoittaa. Moni joukkue oli minusta kiinnostunut, mutta halusin kunnioittaa sopimustani, koska seuran uskomattomat fanit ansaitsivat parempaa. Kevään hyvät esitykset maajoukkueessa ja harjoituspeleissä tarkoittivat kuitenkin, että seura ilmoitti minulle, että oli heidän taloudellisissa intresseissään myydä minut. Siirtoikkunan sulkeutuessa valitsin Englannin ja Crystal Palacen, Etelä-Lontoon ylpeyden.

Sillä hetkellä perinteikäs seura oli pahoissa vaikeuksissa putoamiskamppailussa, mutta hyvä ystäväni Mikael Forssell vakuutti seurassa olevan vahvan tulevaisuuden. Sain parhaan mahdollisen alun brittien hyväksynnälle, kun ennen ainuttakaan peliä uudessa seurassani tein maalin Anfieldilla Englantia vastaan MM-karsintaottelussa. Ensimmäiset yhdeksän otteluani Kotkissa olivat eloonjäämiskamppailua, jonka selvitimme tarunhohtoisesti vasta viime minuuteilla. Brittityyli sopi minulle hyvin kentällä ja sen ulkopuolella, kiinnostus pelaamistani ja kotisivujani kohtaan kohosi itsestään, ja yllättäen sain kirjoitustarjouksia lähes jokaiselta englantilaislehdeltä. Arvostettu The Times lopulta tarjosi minulle mahdollisuutta, josta en voinut kieltäytyä ja aloitin oman kolumnini lehdessä, jonka lukijamäärä on noin 2 miljoona.

Fish&chipsien luvattu maa on kuin Stokkan ovi, ikinä ei tiedä kuka ja mitä tulee ovesta sisään tai ulos. Ensin oli mestarimainen alkukausi Steve Brucen alaisuudessa, pari täpärästi missattua play offsia Trevor Francisin alaisuudessa, muutama väliaikaisluotsi ja lukuisia uusia naamoja pukukopissa joka kaudella. Kahden hyvän kauden jälkeen järjetön pelimäärä ja fyysinen pelityyli alkoivat tuntua ja pelasin pitkiä kausia loukkaantuneena. Sekä seura- että maajoukkuetasolla menestys jäi aina muutaman askeleen päähän. Lontoosta oli tullut kotini, mutta muuten vuosi 2003 vaihtui minulle myrkylliseksi: olin suurimman osan vuodesta joko pelikyvytön tai en saanut aina peliaikaa.

Kuntouduin juuri pelottavasta säärivammasta kun puoli kautta oli pelattu ja olimme pudonneet 21:lle sijalle Championshipissä. Seuraamme palkkasi taas uuden valmentajan, nuoren Pohjois-Irlantilaisen Iain Dowien, jota vastaan olin maajoukkueessa aiemmin pelannut. Siitä hetkestä sekä seuran että monen yksittäisen pelaajan tulevaisuus muuttui – mukaan lukien minun. Alkoi tarunhohtoinen nousu, ihme, jota pidetään Englannin jalkapallohistorian isoimpana nousuna, kun loistavia esityksiä ja tuloksia pelaamalla nousimme play offseihin ja dramaattisesti päihitimme Sunderlandin matkalla finaaliin. Harjoitusmetodit, standardit ja tunnelma tämän puolen vuoden ajan seurassa olivat ainutkertaisia ja intensiteetiltään uskomattomia. Voitokas playoff finaali West Hamia vastaan Millennium Stadiumilla oli elämän isoin päivä, siinä kulminoitui koko elämäni, arvoni ja unelmani. Huippukevätkauden ansiosta minulle tarjottiin uskomattoman hienoja sopimuksia ympäri maailmaa, mutta oli itsestään selvää valita Valioliigahaaste Crystal Palacen kanssa.

Jos et usko siihen mitä teet, se ei toimi. Jos et usko itseesi, ei kukaan muukaan usko sinuun. Ennen kauden alkua epäilijöiden lista oli kuin kiinalainen puhelinluettelo, seuraan ei uskottu, minulle ei annettu edes mahdollisuutta. Olin elämäni kunnossa, mutta jouduin silti taistelemaan sekä kentällä että sen ulkopuolella saadakseni mahdollisuuden pelata maailman eliitissä. Pakotin peliesityksilläni itseni kentälle ja pelasin sensaatiomaisen alkukauden. Oma ja seuran tehot paranivat koko ajan ja olimme helposti Valioliigan keskitasoa, mikä myös laajalti tunnustettiin. Valitettavasti tammikuun ensimmäisenä päivänä 2005 alkoi pitkä ja kivulias taistelu pohjevammaa vastaan. Palasin pelaamaan suuren osan loppukaudesta, mutta sinä aikana seura oli naiviuudessaan pudonnut putoamistaisteluun. Minun ja rakkaan seurani urhea Valioliigataival ja unelma päättyi kymmenen minuuttia ennen kauden päätösvihellystä ja putosimme naurettavan pienellä marginaalilla.

Jalkapallossa kaikki muuttuu nopeasti. Olet täsmälleen niin hyvä kuin olit viimeisessä pelissäsi. Minulla se siirtyi kauemmas menneisyyten kaiken aikaa, kun pohjevamma uusi kahdesti seuraavan kauden alkuun. Vietin ylipitkiä päiviä kuntosalilla ja kuntoutuksessa, kiersin ympäri maailmaa tapaamassa spesialisteja, mutta onnistuin pelaamaan vain osan kaudesta ja aiemmin saavuttamani arvostus alkoi olla loukkaantumiskysymysmerkkien varjostama. Myös seurassa oli paljon asioita muuttunut, paine noususta tuntui ilmapiirissä ja kokonaisuutena kausi oli hyvin kivulias. Kauden loppuessa tervehdyin viimein, mutta tunsin että minun oli aika kokea jotain muuta, sillä olin ollut seurassa pidempään kuin kaksi settiä huonekaluja. Crystal Palacessa pelasin suurimman osan urastani, koin parhaimmat ja huonoimmat hetkeni ja olen ylpeä jokaisesta päivästäni, kun olen saanut vetää seuran paidan ylleni ja antanut sille kaikkeni – näitä muistojani vaalin lähellä sydäntäni. Kasvoin osaksi upeaa seuraa ja olen ikuisesti kiitollinen kannustuksesta, arvostuksesta ja ystävyydestä, mitä minun oli ilo kokea hyvien siellä ihmisten kanssa. Mutta jos jää paikalleen, kehitys loppuu. Jos on liian tyytyväinen, kehitys lähtee kovaa vauhtia väärään suuntaan. Oli kaikkien kannalta hyvä etsiä uusia haasteita.

Aiemmin minulle oli tarjottu sopimusta monesta pääsarjajoukkueesta ja huolimatta epätasapainoisesta kaudesta edelleen halukkaita ottajia oli paljon. En usko että mikään vaihtoehto on parempi tai huonompi kuin toinen, ne ovat vain erilaisia. Sitä halusinkin, jotain erilaista, joten päätin jättää Englannin ja pitkän harkinnan päätteeksi valitsin FC Kaiserslauternin, massiivisen saksalaisjoukkueen, joka uskomattomasti oli juuri pudonnut, mutta valmis satsaamaan hyvään tulevaisuuteen. Koskaan muutos ei ole ollut jalkapallossa ja elämässä minulle näin suuri, ja alku on ollut vaikea ja haastava, mutta näen paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia täällä. Minut valittiin vasta muutaman kuukauden jälkeen nuoressa joukkueessa varakapteeniksi ja meillä on vain yksi tavoite – nousta takaisin Bundesliigaan.

En tiedä mitä tulee tapahtumaan. Tai miten tulkitset mitä olen tehnyt elämässäni. Minulle mitä teemme ja saavutamme elämässä ei kerro mitä me olemme. Tärkeämpää on tietää miksi teimme ja haluamme jotain saavuttaa. Uskon että siellä missä intohimomme kohtaavat arvomme, sitä tietä kulkemalla löytyy myös kohtalomme. Minulla on taas uusi polku auki ja sitä kuljetaan eteenpäin. Haluan tehdä myös tästä polusta kauniin – kentällä ja sen ulkopuolella. Jonain päivänä tämä tarina tulee toivottavasti olemaan vain elämänkertani väsynyt johdanto. Historian jatkon eivät sanele vain seuraavat syötöt ja kolumnit vaan myös elämänvalinnat ja arvot. Niin sen täytyykin olla, sillä kukaan ei halua lukea kudenkymmenen watin halogeenilampuista.